Piritta Hagman julkaisi instagramissa kuvan ja tarinan äitien kyynelistä. Kyynelistä, jotka vuodatetaan piilossa.
Miksi me koemme syyllisyyttä tunteistamme, vaikka meidän pitäisi oppia kuuntelemaan niitä ja tekemään valintoja sen mukaan? Miksi lapsemme eivät saisi nähdä, että olemme uupuneita, surullisia, vihaisia, pettyneitä? Ne ovat tunteita, jotka koetaan ja joista läpimenemällä ja syyt tunnistamalla voi löytää jotain arvokasta. Opin, ymmärryksen, oivalluksen. Tai sitten vaan huomata, kuinka tunne tulee ja sitten se menee.
Oppaissa sanoitetaan, kuinka lapsen tunne tulee ottaa vastaan ja antaa lapsen kokea se. Miksi emme voi itse näyttää, kuinka tunne tulee ….ja menee? Miksi? Eihän se tarkoita, että sysäisimme tuon tunteemme toisen niskaan. Päinvastoin.
Tukahdetuista tunteista ja niiden vahingollisuudesta puhutaan niin paljon. No kuinkas muuten ne lukittuisivat kehoon, kuin hillitsemällä? Näyttämällä esimerkin, että yli 3 vuotias ei enää kiukkua vaikka kiukuttaa? Toki me otamme ympäristömme huomioon. Emme saa purkauksia työpaikoilla jne. Mutta miksi ihmeessä kätkisin kyyneleet?